Metropoliitta Ambrosius on Helsingin ortodoksisen hiippakunnan emerituspiispa. Hänet tunnetaan aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana ja vaikuttajana. Tässä blogissa isä Ambrosius kirjoittaa näkemyksistään henkisestä ja hengellisestä elämästä, kirkollisesta kulttuurista, ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä ja ilmiöistä. Lisäksi hän julkaisee arvioita lukemistaan kirjoista sekä lyhyitä videoblogeja.

Tilaa isä Ambrosiuksen uusi kirja Valon portailla tästä.

Giljotiini – humanismia?

Giljotiini oli uusi keksintö 200 vuotta sitten. Siinä moni poliitikko ja kumouksellinen menetti päänsä Ranskan vallankumouksen aikana.

Historian opiskelijana aikanaan ajattelin ”huhhuh mikä kamala rangaistus”. Luettuani Michel Foucaultia tulin kumminkin toisiin mietteisiin. Giljotiini oli aikanaan humaani ja oikeudenmukainen kuolemanrangaistukseksi. Enää ei kidutettu ja revitty ”rikollisia”. Aiempaan verrattuna se samalla tavoin kohteli niin rahvasta kuin aatelistakin. Omalla tavallaan se edisti tasa-arvoa.

Ihmisoikeuksien ja hyvinvointivaltion kehityksen pitkästä historiasta Kuopion aiempi kaupunginjohtaja Kauko Heuru on kirjoittanut erinomaisen kirjan Oikeusvaltion synty. Luin sen suurella innolla. Kirja antoi uskoa ihmisyyden mahdollisuuksiin.

Keskiajan feodalismista on pitkä kehityskaari nykyajan oikeusvaltioon. Kirkko kyllä tuolloin tunnusti ihmisten tasa-arvon suppeasti hengellisessä mielessä. Mutta käytännössä Konstantinus Suuren ajoista se aivan liiaksi myötäili kulloisiakin vallanpitäjiä, keisareita, aatelisia ja heidän vasallejaan.

Renessanssi ja uskonpuhdistus olivat merkittäviä askelia ihmisen vapautumisessa. Perustuslaki, yhteiskuntasopimus, valistuksen ajan ihmisoikeudet vähitellen tekivät enenevissä määrin tilaa demokratialle ja tasa-arvolle. Heuru kuvaa tätä kehitystä asiantuntemuksella. Vallan kolmijaolla ja nykyisellä puoluelaitoksella on pitkä kehitys takanaan. Tämän huomioon ottaen 2020-luvun kipuilu ja kädenväännöt hyvinvointivaltiomme luonteesta saattavat olla uusi askel ihmisyyden kasvussa globaalissa maailmassa.

Tässä kehityksessä kirkkojen rooli on merkittävästi marginalisoitunut ajattelussa ja kulttuurissa. Renessanssin aikana tiede, taide ja valtio aloittivat nousunsa. Deismi ja rationalismin näkemys luonnonoikeuksista ”vapauttivat” autoritäärisestä ja konfessionalistisesta kristinuskosta. Tosin harvat suuret yhteiskunnalliset ajattelijat olivat ateisteja, eikä vastustuksen kohteena yleensä ollut kristinusko vaan institutionaalisen kirkon toiminta.

Tämä teos esittelee myös joukon merkittäviä yhteiskunnallisia ajattelijoita, kuten Hobbes, Locke, Rousseau, Marx ja Keynes. Heillä oli keskeistä merkitystä oikeusajattelun, markkinatalouden sekä nykyajan valtiokäsityksen muotoutumisessa humanismin suuntaan. Yhteiskunnallisen vapautumisen edistämisessä kirkot olivat jälkijunassa.

Ehkä pelkistetysti voisi lopuksi sanoa, että täällä pohjoismaissa olemme kenties parhaiten vuosisatojen kuluessa onnistuneet rakentaa korkean kulttuurin tunnusmerkit täyttävän oikeusvaltion. Sivistyneessä maailmassa ei ole enää tarvetta giljotiinille eikä muille kuolemanrangaistuksen toteuttamismuodoille. Eikä kirkotkaan lopulta tässä evoluutiossa hävinneet. Pikemminkin voittivat.  Ne saavat panostaa ydintehtäväänsä, ihmisen henkiseen ja hengelliseen kasvuun sekä toinen toistemme rakastamiseen.

isä Ambrosius
10.6.2021

***

Kauko Heuru: Oikeusvaltion synty. United Press 2019. 308 s.

Hyvyyttä ja kauneutta tänään!

Ortodoksinen kristillisyys on pohjimmiltaan moniäänistä, valoisaa ja idealistista. Tämä ajattelun ja hengen rikkaus säteilee voimakkaasti Andrew Louthin viime vuonna ilmestyneestä kirjasta 1900-luvun ortodoksisista ajattelijoista.

Teoksessa esitellään 30 teologin ja tutkijan eri näkökulmia teologiaan ja kulttuuriin. Useimmat ovat maallikkoja. Lähes puolet heistä olen itsekin oppinut tuntemaan.

Suomalaista lukijaa kannustaa tarttumaan opukseen sekin, että useimmat ajattelijat ovat tehneet elämäntyönsä läntisessä maailmassa. Venäläinen tai kreikkalainen tausta on avautunut rikkautena tulkitsemaan traditiotamme nykyaikaan luovasti ja ennakkoluulottomasti.

Poissa on meidän ortodoksien kaksi helmasyntiä: nationalismin ja askeesin ylikorostus. Poissa on myös valistuksen ajan tuoma läntinen rationalismi, ajatus että ihminen eläisi syyn ja seurauksen lain vankina.

Ortodoksisen ajattelun ytimessä on toivo. Elämällä on tarkoitus. Tulevaisuus on avoin. Synergia, yhteistyö Jumalan ja ihmisen välillä, luo uutta. Kun ihminen ottaa elämänsä aidosti ja vastuullisesti, edessä on valtavia mahdollisuuksia kasvuun ja kirkastumiseen.

Tässä mielessä olemme vapaita modernin kahleista. Postmoderniin sisältyy taas uudella tavalla tilaa myös iankaikkisuudelle, kunhan emme sorru relativismiin. Sitä edistää myös hierarkioiden oheneminen sekä valtakirkkojen ajan hallinnollisen sentralismin ja monokulttuurien uudelleenarviointi.

Marxilainen filosofi Ernst Bloch sanoi: ”Siellä missä on toivoa, siellä on uskonto.” Kristittyjen uskonto ei ole kuitenkaan jokin ideologinen tai utopistinen rakennelma. Eikä se ole edes laitoskirkon staattinen linnoitus.

Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala tekee yhä työtään. Siksi uskollamme ja hengellisellä vakaumuksellamme on jatkuvuutta. Näkyvä ja näkymätön, aika ja iankaikkisuus, ovat sisäkkäin. Iankaikkisuus ei tuhoa historiaa eikä omia ponnistelujamme kasvuun ja vastuunottoon maailmasta. Päinvastoin. Se antaa ajallisellekin elämälle tarkoituksen.

Vietimme juuri helluntain juhlaa. Pyhän Hengen jatkuva läsnäolo on vastaliikettä myös itämaiselle ajatukselle ikuisesta kiertokulusta. Yhtä lailla se torjuu metahistorian, joka yksipuolisesti painottuu mystiikkaan tai pietistiseen sielunpelastukseen.

Tämä Andrew Louthin teos loistavalla tavalla avaa meille näitä näköaloja. Mielestäni se on viime vuosien monipuolisimpia kauneuden, pyhyyden ja rakkauden välittäjiä kirjamarkkinoilla. Kiitos Valamon luostarille.

Isä Ambrosius
25.5.2021

***

Andrew Louth. Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä. Ortodoksisia ajattelijoita Filokaliasta nykypäivään. Suomentanut Elina Lehmuskoski. Valamo Kustannus, 2020.

Ex oriente lux

Sunnuntai on perinteisesti ollut vapaapäivä ja viikon ensimmäinen päivä. Sillä se on ylösnousemuksen juhlapäivä. Kaiken lisäksi olemme eläneet juuri 40 päivän pääsiäisajan.

Itse kukin vietämme sitä omalla tavallamme. Minulle viime sunnuntai oli ainutkertainen matka Irakiin. Yhdessä Emil Antonin kanssa. Eikä tässä koronarajoituksista ollut tietoakaan.

Luin hänen uuden kirjansa Kahden virran maa, 288 sivua kannesta kanteen. Teos on loistava matkaopas Lähi-idän uskonnon ja sivilisaation historiaan. Samalla se avaa minulle kertomuksen oman uskontomme matkasta Abrahamista nykyaikaan. Nyt ymmärrän kristillisen traditiomme ydinjuttuja syvemmin ja laaja-alaisemmin.

Onneksi Jumalan johdatus ja läsnäolo ihmisten kipuilussa ja onnenhetkissä ei koskaan asetu dogmatiikan, kanonisen oikeuden tai byrokratian pakkopaitaan.

Orientaalisten ortodoksisten kirkkojen vaiheet ovat olleet kärsimyksen ja marttyyriuden historiaa. Ehkä siksikin sieltä löytyy valtavasti syvällistä hengellistä lohdutusta ja viisautta, josta minäkin saan olla osallinen.

Vaikka yliopistossa olen suorittanut akateemisen tutkinnon kirkkohistoriassa sekä poliittisessa historiassa, Emil Anton laajensi tajuntani muinaisen Kreikan kulttuurista 4000 vuotta taaksepäin. On syytä ihmetellä, miksi useimmiten tiedon ja viisauden historian Euroopassa aloitamme sanomalla ”jo muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset”?

Sumerilaisilla oli korkea kulttuuri. Siellä oli käytössä nykyaikainen kello, kymmenjärjestelmä, pyörä. Siellä juotiin olutta, kasvatettiin viljaa. Heidän nuolenpääkirjoituksensa oli suuri keksintö, startti matkalla nykykirjoitukseen.

Monella meistä on pimeä käsitys Hammurabin ankarasta laista (1700 eKr.). Tai Nebukadnessarista, joka vei israelilaiset pakkosiirtolaisuuteen (583 eKr.). Kuitenkin he edustivat Babylonin kulttuurin kultakausia. Esimerkkeinä matematiikan taidot ja kaksi muinaisen maailman seitsemästä ihmeestä. Sieltäpäin tulivat itämaan tietäjät tuomaan kultaa, mirhaa ja suitsuketta Jeesus-lapselle.

Kiitos Emil Antonin, en enää pilko kirkkohistoriaa kahtia, vaan kolmeen osaan. Sillä löysin vihdoin ”orientaalisen” kirkkohistorian läntisen ja bysanttilaisen historian rinnalle. Yhtä tärkeää on havaita kuinka kristinuskon historian nousut ja laskut ovat olleet keskeisesti sidoksissa kunkin alueen politiikkaan ja kulttuuriin.

Useimmiten hengellinen viisaus on kypsynyt vaivan ja ahdingon aikana. Ehkäpä siksikin itäisimmästä kristillisestä ajattelusta ja runoudesta olisi meillä paljonkin opittavaa, varsinkin kun ”oma pallo on hukassa” Euroopassa. Siksi Antonin upean ja silmiä avaavan teoksen kanssa käsi kädessä kulkevat Serafim Seppälän ja Jaakko Hämeen-Anttilan tiedollisesti ja henkisesti rakentavat teokset. Tätä viisautta voi suositella.

Isä Ambrosius
13.5.2021

***

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina. Kirjapaja 2020.

Ikonit – myös ajan kuvaa?

Ikonit ovat kirkkomme lahjaa maailmalle. Ne kertovat miten näkymätön ja näkyvä ovat sisäkkäin monin tavoin. Ne auttavat ”kurkistamaan” iankaikkisuuteen historiallisten henkilöiden ja tapahtumien kautta. Samalla ne ovat kuvaa eri aikakausista ja kulttuurisista prioriteeteista. Ikonit tuovat Jumalan valtakunnan meille nähtäväksi ja kohdattavaksi.

Ikoneissa kuvataan marttyyreita, askeetteja ja muita pyhiä, isiä ja äitejä. Yllättävän paljon joukossa on piispoja ja hallitsijoita.

Erityisesti ilahduttavaa on kuitenkin nähdä uusimpia pyhiä oman aikamme vaateparressa. Solmio kaulassa oleva marttyyri Johannes (k. 1918) on yksi meistä. Hän ei ollut papiston jäsen. Mutta hän oli esimerkillinen ortodoksi, joka antoi henkensä vakaumuksensa vuoksi.

Olisi tärkeää, että nykyisin esikuviksi meille ikonimaalari maalaisi paljon enemmänkin hengellisiä kilvoittelijoita, jotka rukoilijoina ja myötäelävinä ovat osallistuneet ihmisten arjen kipuiluun ja rohkaisseet vastoinkäymisissä ja ahdistuksessa. Meitä jokaista puhuttelee esimerkiksi Maria Pariisilainen, Alexander Hotovitski ja Dietrich Bonhoeffer.

Tästä näkökulmasta Kristus tai Jumalanäiti valtaistuimella hovivaatteissa, ja mitra tai kruunu päässä, antaa väärän signaalin kirkon elämästä ja uskosta 2000-luvulla.

Ei ole mitään syytä miksi heitä yleensäkään pitäisi kuvata itsevaltaisina hallitsijoina. Kaiken lisäksi demokraattisessa yhteiskunnassa he ovat ainutkertaisella tavalla osa meitä, huolenpidossa, armossa ja rakkaudessa. Ja ennen kaikkea myös esirukoilijoina.

Isä Ambrosius
10.5.2021

Kauneus – Jumalan äidinkieltä

Ikonit puhuttelevat meitä jatkuvasti. Kauneus on idän kirkon suuria lahjoja ihmisille. Koemme, että taiteen ilmaisukeinoin on monesti ytimekkäämpää kuvata näkymätöntä, tuoda näkymätön näkyväksi, kuin tehdä sitä puhutulla kielellä. Hyvyys, kauneus ja pyhyys kulkevat käsi kädessä.

Olen aina ihaillut Tapio Wirkkalan, Alvar Aallon ja monen muun suomalaisen taiteilijan designia. Tuntuu, että monet näistä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun merkittävistä designereista ovat työssään olleet myös isänmaan asialla. Muotoilemalla uniikkeja taideteoksia ja käyttöesineitä he ovat ilmentäneet suomalaisuutta, jolla on juuret syvällä luonnossa ja sen pyhyydessä.

Voimakkaan kauneuden ja sielua virkistävän kokemuksen olen saanut katsellessani Lasin ja keramiikan mestarit -teossarjaa, jonka äskettäin sain Kyösti Kakkoselta. Siinä esitellään hänen upeaa taidekokoelmaansa.

Tämä hänen 10 000 taide-esineen kokoelmansa on mykistävä saavutus. Siihen on tarvittu paljon ponnistelua, pitkäjänteistä työtä, joka on kestänyt sukupolven ajan. Puhumattakaan tätä taidetta esittelevästä kuusiosaisesta kirjasarjasta, joka säilyy myös uniikkina dokumenttina nuoren valtion vakiintumisessa osaksi nyky-Eurooppaa.

Minua on puhutellut erityisesti kokoelman varhaisemman kauden edustaja Toini Muona (k. 1987). Kyösti Kakkoselta kuulin, että kokoelman kerääminen 1980-luvulla alkoi Muonan keramiikasta. Olisiko Muonan tausta itäsuomalainen? Naapurikylässäni asui yksi muu Muonan perhe. Eikä siinä kaikki. Kyösti Kakkonen on kotoisin kotikyläni naapurista, Joensuun eteläpuolelta.

Päätän tämän pohdiskelun taiteesta, luovuudesta ja pyhyydestä Fjodor Dostojevskin ajatukseen: kauneus pelastaa maailman. Kiitos Kyösti K:lle ja hänen monille työtovereilleen tästä fantastisesta ja puhuttelevasta julkaisusarjasta. Vita brevis, ars longa!

Isä Ambrosius
23.4.2021

Ylösnousemus – yhä ihme

Arkkipiispa Kari Mäkinen sanoi kymmenen vuotta sitten, että pääsiäinen on kristikunnan suurin juhla. Niinhän se on. Luterilaisen pikkupojan sydämeen on syöpynyt 1950–60-luvulta toisenlainen kokemus. Pääsiäisajan vietto tihentyi pitkäperjantain harmauteen ja kylmyyteen. Jumalanpalveluksessa laulettiin virsiä Jeesuksen piinasta ja ristinkuolemasta meidän syntiemme tähden. Ruoka oli pelkistettyä. Naapurin lasten kanssa ei saanut leikkiä. Lapsena en juurikaan ymmärtänyt Kristuksen uhria meidän syntiemme tähden.

Nyt suuri perjantai ja pääsiäinen ovat pääsiäisajan ja koko kirkkovuoden tihentymä. Mitä olisi kristillisyytemme ilman tätä syvintä ankkuria. Itseasiassa tässä ovat sisäkkäin aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön. Jumalan kiitos, ortodokseina ja luterilaisina rinta rinnan Suomessa yhdessä vietämme tätä juhlaa. Suurempaa ihmettä ja lahjaa meille ei ole.

Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen mysteeri on meille yhteinen. Filosofit ja teologit ovat halki historian pyrkineet sitä käsittämään ja sanoin selittämään. Tämä on ihmisen osa, aitoa ponnistelua ymmärtää salaisuutta.

Kristillisissä kirkoissa on toisenlainen lähestymistapa. Lähestymme tätä ihmettä ja salaisuutta osallistumalla siihen. Iankaikkinen ja näkymätön Jumala tuli ihmisen osaan Kristuksessa. Kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat siksi jumalanpalveluselämämme ja koko hengellisen kokemuksemme tihentymää. Näin on tänäkin vuonna, vaikka kirkkorakennukset ovat kiinni  perjantaina ja sunnuntaina.

Kristuksen mysteeri on hengellisen kokemuksen ytimessä. Siinä on transsendenssi, tuonpuoleisuus, murtautuu kuluvaan aikaan. Tämä on historiallinen tosiasia. Mutta vielä enemmän. Se on osoitus Jumalan rakkaudesta. Siksi pääsiäisajassa koemme aivan erityisellä tavalla pyhyyttä ja näkymättömän tuloa kokemuksemme ulottuville. Hyvyyden, kauneuden ja rakkauden kokemus ovat elämämme perusta ja horisontti. Silloinkin kun tätä pyhyyden kokemusta ja perspektiiviä emme sanoin pysty selittämään, olemme kumminkin sen äärellä ja osallisia siitä.

Siksi tänäkin pääsiäisenä me kristityt yhdessä laulamme: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Isä Ambrosius
28.3.2021

Kevättä kohti

Rukous on ”intiimiä puhetta Jumalan kanssa ja näkymättömän mietiskelyä. Se täyttää kaipauksemme ja tekee meidät enkelien vertaisiksi”. Näin kirjoitti idän kirkon suuri mystikko Gregorios Nyssalainen.

Hengellisen elämämme ydin on mystisessä teologiassa. Kaipaus, ihmettely ja ylistys on siinä olennaista. Matka pääsiäiseen alleviivaa nimenomaan osallisuutta Kristuksen ihmeestä ja lahjasta.

Toisinaan meidän papiston jäsenten opetuksessa suuren paaston ajassa ylikorostuu ruoka ja moraalinen ryhdistäytyminen. Matkamme syvin ydin on kumminkin paluu entistä kokonaisvaltaisemmin elämän eheyteen ja kokonaisuuteen. Kristitylle se ei ole ponnistelua yksikseen, vaan tapahtuu osallisuudessa pyhän kirkon hengellisistä aarteista.

Apostoli Paavali muistuttaa usein, että tämä matka sisältää osallisuutta myös Kristuksen kärsimyksiin. Yksinkertaisuus, rukous, askeesin eri muodot ja omastaan jakaminen liittävät meidät siihen. Eikä tämä osallisuus ole meille helppoa, eikä siihen aina ole voimia. Usein kirkot instituutioinakin toimivat käsittämättömällä tavalla.

Mutta pääsiäinen on edessäpäin. Osallisuutemme Kristuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta antaa syvällisimmän perspektiivin omalle ja yhteiselle matkallemme. Ikuisuus murtautuu pysyvällä tavalla tähän aikaan.

Siksi paastonajan jälkipuolelle toivotamme toisillemme valoisaa matkaa, siunattua sielun kevättä.

Isä Ambrosius
9.3.2021

Toimittajan matkalaisena

Minulta kysytään usein, koska julkaisen omaelämäkerran. ”En koskaan”, on vastaukseni. Myöskään en ole mitenkään vakuuttunut, että pari omaelämäkerrallista artikkelia olivat kovinkaan tarpeellisia viime vuonna ilmestyneessä kirjassani Valon portailla.

Mutta äskettäin jäin hetkeksi miettimään pitäisikö minun muuttaa käsitystäni omaelämäkerroista, kun luin viime vuonna ilmestyneet Kari Lumikeron muistelmat. Siihen on syynsä. Kari osaa kirjoittaa lennokkaasti ja viisaasti. Harvalla ihmisellä on samanlaista kykyä ja valmiutta myös itsekritiikkiin ja huumoriin. Se Karin tapauksessa ei mene överiksi, vaan kertoo hänen terveestä itsetunnostaan ja henkisestä laaja-alaisuudestaan.

Olisin kylläkin saattanut ryhtyä toimittajaksi, jos en olisi pappi. Kuitenkaan minulla ei olisi ollut Karin rohkeutta kiiruhtaa isoihin kriisipesäkkeisiin maailmalla. Karin valtava uteliaisuus ja halua auttaa meitä kansalaisia ymmärtämään usein globaaleiksikin paisuvien konfliktien sisältöä on vienyt hänet monesti lähelle kuolemaa.

Tämä Karin teos valottaa myös toimittajan elämän inhimillisyyttä ja värikkyyttä. Ennen some-aikaa toimittaja varmaan ehti olla hyvällä tavalla generalisti. Samalla Kari kertoo monista hänelle merkittävistä kohtaamisista ja kollegoistaan kiinnostavalla mutta lempeällä tavalla.

Kuten usein, tässäkin kirjassa tulee vastaan monta minullekin tärkeää ihmistä ja tuttua. Erityisesti Annikki ja Erkka Lehtola. Tapasin heidät Tampereella toista viikkoa ennen heidän kohtalokasta Lapin matkaansa. Erkasta puheenollen, olimme Venäjän kirkon 1000-vuotisjuhlan aikaan mm. Kiovassa Tapani Ruokasen ja Dan Sundellin kanssa. Erkkaan kolahti voimakkaasti Kiovan pyhät paikat, ja erityisesti pyhän Varvaran reliikkiarkun energiat. Siinä hän kysyi minulta pitäisikö hänen liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Sanoin: ”Ei tartte, kyllä minä rukoilen sinun kuolemattoman sielusi puolesta, jos kuolet ennen minua.” Eikä mennyt monta vuotta, kun sitten tein niin 40 päivän ajan.

Myös esimerkiksi Jaakko Hautamäen, Antti Kuuselan ja Helvi Kolehmaisen kanssa on tavattu eri paikoissa. Helvi asuu Sofiassa samassa talossa kuin minä. Pertti Toukomaan kanssa työskenneltiin samassa yliopistossa Joensuussa.

Karin karjalaisen äidin kohtalo jäi mieleen, olenhan itsekin idästä päin. Suomalaisten muuttoa ja kokemusmaailmaa Ruotsissa Kari kuvaa koskettavasti. Puhumattakaan Karin Afrikan ja Aasian työreissujen jännityksestä sekä elämäntodellisuuden sielukkaasta kuvauksesta.

Karin luova itseironia välittyi läpi kirjan. Itse hän arvelee, että nyt hän on ”keskiluokkaistunut”. Lasken tämänkin paitsi terveeksi autoanalyysiksi, myös solidaarisuudeksi meitä keskiluokkaisia lukijoita kohtaan. Tämä teos ei kuitenkaan ole keskiluokkaista genreä, eikä kirjoittajalla ole varmaan mahiksia eikä haluakaan siihen. 70 vuoden ikä on etappi uusiin seikkailuihin, kameran kanssa tai ilman. Kiitos Kari, että otit matkallesi mukaan.

Isä Ambrosius
7.1.2021

Lasikattoja murtui jo sotien jälkeen

Yllättäen sain käsiini romaanin Hertta Kuusisesta. Luin sen lähes yhdeltä istumalta. Häpeäkseni sen ilmestyminen aikanaan vuonna 2015 en kiinnittänyt huomiota siihen, mutta nyt se tuli vastaan Sofian omalta kirpputorilta.

Hertan elämä on minua askarruttanut kauan poliittisen historian opiskelijana. Sama koskee Yrjö Leinoa. Tämä teos antoi vastauksia moniin kysymyksiini viisaalla ja syvästi koskettavalla tavalla. Tämä taitavasti kirjoitettu kaunokirjallinen teos palvelee lukijaa kymmenen kertaa ytimekkäämmin kuin pedantti akateeminen elämäkerta.

Kuuluisan isän kuuluisan tyttären elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Päinvastoin hänen isänsä Otto Wille Kuusinen oli leimattu vihatuksi maanpetturiksi, ja kyllä Hertta sai osansa syrjinnästä, mustamaalauksesta ja häpeästä.

Hän joutui piileskelemään maan alla talvisodan. Vankilassa hän oli jatkosodan ajan. Tämän jälkeen hän toimi ykkösrivin kansanedustajana lähes 30 vuotta. Skarppina ja rohkeana ihmisenä hän aikanaan mursi useita lasikattoja. Hän oli tunnetuimpia poliitikkoja, joka persoonana lopulta nautti suurta arvonantoa, vaikka olikin kommunisti.

Kirjailija Heidi Köngäs pysäyttää lukijan kertoessaan Hertan elämänvaiheista. Suuren osan elämästään Hertta eli äärimmäisessä köyhyydessä. Vankilassa hän ei ihan kuollut äärimmäiseen niukkuuteen, mutta välillä melkeinpä nälkään. Hänen muutaman vuoden kestäneet avioliittonsa Tuure Lehénin kanssa 30-luvulla, sekä Yrjö Leinon kanssa 40-luvun jälkipuolella eivät olleet helppoja.

En koskaan tavannut Herttaa. Mutta voisin kuvitella, että hän ei katkeroitunut vaikeuksien keskellä. Olisiko hänessä varttunut vanhansielun sisäistä kypsyyttä ja viisautta jalostua ihmisenä? Vaikka poliittisesti en koskaan ole ollut hänen linjoillaan, tämä hänen elämäkertansa tuo mieleen kristillisen kirkon marttyyrit, jotka joutuivat uhrautumaan vakaumuksensa puolesta. Myös Hertan vakaumuksessa ja toiminnassa näkyi elämän eri vaiheissa syvä uskollisuus ja taistelu ihmisyyden, tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Sille pitää aina nostaa hattua. Ja onhan Suomi lähes 50 vuotta Hertan kuoleman jälkeen ainakin useimmille meistä inhimillisempi paikka elää.

Isä Ambrosius
8.12.2020

Seurakuntalaiset keskiöön?

Usein sanotaan: historia opettaa. Opimmeko historiasta jotain? Vai tekeekö jokainen sukupolvi samoja virheitä? Nämä ovat meidän ihmisten kysymyksiä.

Mitään yleispätevää vastausta ei ole. Minua nämä kysymykset ovat askarruttaneet niin paljon, että aikanaan opiskelin laajasti sekä kirkkohistoriaa että poliittista historiaa. Ehkä siksi en ole ollut innostunut dogmatiikasta, en myöskään valmiista vastauksista apteekin hyllyltä.

Kysyn sen sijaan, miten nykyisiin ajattelumalleihin ja tapoihin on historian kuluessa päädytty. Tästä näkökulmasta olen paljon miettinyt kirkossa maallikkouden asemaa ja merkitystä.  Sillä Uuden testamentin ajasta tähän päivään on tapahtunut valtava muutos. Varhaisessa kirkossa eri palvelutehtäviä suorittavat seurakunnan jäsenet muodostivat pieniä yhteisöjä ja päättivät asioista yhdessä.

Jo 200-luvulla alkoi kehitys, joka merkitsi vähittäistä papiston vallan kasvua. Samalla se eriytyi omaksi luokakseen Jumalan kansasta. Valtiokirkon synnyn myötä 300-luvulla piispoista ja muista papiston jäsenistä muodostui selkeä eliitti, joka täydensi itse itseään. Tämän käytännön tueksi kehittyi jo keskiajalla vahva virkateologia, erityisesti katolisessa mutta myös ortodoksisessa kirkossa. Tänään myös protestanttiset kirkot ovat entistä vähemmän vapaita tästä hierarkkisesta ajattelusta.

Toivoisin kumminkin, että kehitys kulkisi vastakkaiseen suuntaan. Esimerkkinä tästä on ortodoksinen kirkkomme Suomessa kahdesta syystä.

Ensiksikin, liturginen uudistus, erityisesti eukaristisen teologian nousu 1970-luvulta alkaen, on tuonut Jumalan kansan uudelleen selkeästi kirkon elämän keskiöön. Tämä on tervetullutta kehitystä.

Samalla on syytä huomata, että toisin kuin muissa ortodoksissa kirkoissa Suomessa päätöksenteossa seurakuntalaisilla on tärkeä rooli kaikilla tasoilla. Luottamushenkilöt kantavat vastuun toiminnasta ja taloudesta. Kirkolliskokouksessa ns. maallikoita on enemmän kuin papiston jäseniä.

Silti en voi välttyä ajatukselta, että Suomessa molemmissa kansankirkoissa varsinkin kirkolliskokous kokoonpanoltaan yllättävästi muistuttaa säätyvaltiopäiviä. Siksi on syytä pyrkiä siihen, että eukaristinen teologia, jonka sydämessä on koko seurakunnan yhteinen rukous ja ylistys, nostaisi esiin uusia kysymyksiä ja toimintamalleja kirkon uudistumiseen.  Tämä koskee myös valtavan byrokraattisen painolastin purkamista.

Onneksi oma kirkkomme elää länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse eikä ole syytä hakea neuvoja muista vanhoista kirkoista, jotka elävät kulttuurisesti ihan eri maailmassa. Mutta toki herkällä sydämellä saamme ja meidän tulee tehdä tilaa Hengen läsnäololle, hyvyydelle ja rakkaudelle, kun etsimme yhteistä tietä eteenpäin uskovina ja muina totuuden etsijöinä.

Isä Ambrosius
26.11.2020

Koronan varjossa

”Suostu olemaan helvetin kuilussa, mutta älä ole epätoivoinen”, sanoi Athos-vuoren munkki, pyhä Siluan.

Tätä hengellistä viisautta olen pohtinut 50 vuotta. Lopulta olen ymmärtänyt, että vastoinkäymisiä, vaikeuksia ja kipuja ei pidä paeta, vaan – jos mahdollista – katsoa silmästä silmään.

Kenties näin onkin mahdollista tehdä, kun olen löytänyt elämän tarkoituksen. Mutta toisinaan silloinkin uskonnollinenkin ihminen kyselee tai jopa kapinoi kohtaloaan vastaan. Jumala ei toki tahdo kärsimystä kenellekään, mutta olisi helpotus edes ymmärtää, että kärsimys saattaa kasvattaa ja syventää. Tätä ei kärsivälle pidä koskaan sanoa. Jokaisen itse on kohdattava ja prosessoitava se.

Koronan aiheuttamat pelot ja kivut ovat ajankohtaisia. Terapiatietojen häikäilemätön varastaminen ja niillä kiristäminen ahdistavat jokaista meistä.  Samantyyppistä elämän perusteita järkyttävää mullistusta koki jo vanhurskas Job 3000 vuotta sitten.

Äiti Teresa kirjoitti jo 27-vuotiaana: ”Älä ajattele, että hengellinen elämäni on ruusuilla tanssimista… Aivan päinvastoin, seuralaisenani on useimminkin ’pimeys’.” Silti kun hän Kalkutan slummeissa puhuu uskon merkityksestä, hän tuo esiin hämmästyttävää luottamusta ja syvää kunnioitusta Jumalaan.

Teresa jaksoi nunniensa kanssa silti tehdä diakonista työtä, sillä ”pimeässä yössäkin” hän luotti Jumalan salattuun läsnäoloon. Sitä osoitti myös hänen hengellinen janonsa Jumalan puoleen. Pimeys oli samalla osallisuutta Kristuksen kärsimyksiin, mutta siihen sisältyi myös hänen ylösnousemuksensa antama toivo ja siunaus.

Tämän päivän ahdistusten keskellä on meidän tärkeää muistaa myös jumalallinen valo, joka säteilee sitä kirkkaammin, mitä sitoutuneemmin elämme äiti Teresan tai pyhän Siluanin esimerkin mukaan. Niinpä myös seurakuntiemme olisi nyt syytä enemmän paneutua muistuttamaan siitä osallisuudesta ja jakamisesta eikä kurittaa ihmisiä koronarajoituksilla, jotka ovat tiukempia kuin muualla yhteiskunnassa. Teresa pyöritti kuolevien taloja, Siluan rukoili meidän kaikkien puolesta. Rakkaudella on monet kasvot, myös ”helvetin kuilussa”.

Isä Ambrosius
29.10.2020

Matkalla pyhyyteen

Kuka sinulle tulee ensimmäisenä mieleen rukouksesta? Monelle meistä se on mummo kirkon penkissä sunnuntaiaamuna.

Tämän päivän ristisaatot ja pyhiinvaellukset antavat toisenlaisen kuvan. Nuori mies tai nainen lähes 1000 kilometrin vaelluksella Santiago de Compostelaan. Yhtä hyvin ihmiset Pyhän Henrikin kesäisellä pyhiinvaelluksella Suomessa 140 km.

Ristisaatto ja pyhiinvaellus kuvaavat hienosti ymmärrystämme elämästä. Samalla se ilmentää elämän tarkoitusta matkana, vieläpä matkana pyhään, pyhyyteen. Matka on silloin osallisuutta Kristuksesta kirkon sisäpuolella, tapahtuipa se yksin tai pienenä joukkona.

Ristisaatto jatkuvana rukouksena on aito hengellinen kokemus, useinkin luonnon keskellä. Onhan ihminen luotu Jumalaa ylistäväksi olennoksi. Koko elämä on ristisaattoa, pyhä matkaa. Joskus se tihentyy yhteisöllisenä vaelluksena paikasta toiseen. Joskus se on matka johonkin konkreettiseen pyhään paikkaan.

Kävellen tehtävään yhteisölliseen matkaan kuuluu laulua, rukouspalveluksia, enkelien läsnäoloa. Välillä matkanteon väsymystä ja vaivaa, mutta myös perille pääsemisen iloa.  Suomessa näitä matkoja luterilaiset ja ortodoksit tekevät yhdessä, ja mikseivät tekisi.

Pyhiinvaellus on kuva elämästä matkana. Päämääränä on kirkastua, päästä syvemmin osalliseksi pyhyydestä, kohti Kristuksen kaltaisuutta. Tämä kaipaus ja pyrkimys sen täyttymiseen on hengellisen elämän ytimessä. Siksi kirkkomme ehtoollisliturgian lopulla rukoilemme: ”Suo meidän tulla täydellisemmin osaksi sinusta valtakuntasi illattomana päivänä”.

Tutustu idän kirkon ristisaatoista kertovaan Hanna Hentisen ja Elina Vuolan toimittamaan syvälliseen teokseen: Vaellus pyhiin (Kirjapaja 2018).

Tästä samasta tematiikasta on äskettäin ilmestynyt professori Elina Vuolan laaja artikkeli tutkijana maineikkaassa NUMEN-aikakauskirjassa kansainväliselle lukijakunnalle. 2000-luvulla nämä julkaisut laajentavat upealla tavalla ymmärrystämme hengellisyyden dynaamisesta luonteesta.  Se ei ole tunnelmointia eikä moralisointia. Se on matkaa, jossa löydämme elämän ihmeenä ja lahjana. Niinpä, iloa matkalle!

Isä Ambrosius
5.10.2020

Ristisaatto Kulttuurikeskus Sofiassa

Arkkipiispa Paavalin juuret selvitetty

Suomessa sankarit ja idolit ovat nykyään vähissä. Suurten poliittisten johtajien aika on ohi. Myös suomalaiset huippu-urheilijat ovat käyneet olemattomiin. Nykymediassa saa olla tyytyväinen, jos kuuluisuus kestää edes päivän pari.

Kirkossa on toisin. Yhä löytyy syvästi karismaattisia hengellisiä ihmisiä, joilla saattaa myös olla näkemisen ja parantamisen lahja. Monet heistä Jumala yksin tietää ja tuntee. Heitä tapaa varsinkin vanhoissa luostareissa ja erakkomajoissa. Olen itsekin saanut mahdollisuuden kohdata heitä, sekä kristittyjä että muita hengenjättiläisiä.

Suomessa arkkipiispa Paavalin on moni kokenut kirkkaaksi hengelliseksi hahmoksi, joka säteili pyhyyttä ja sisäistä valoa. Siksi odotamme innolla hänen elämäkertansa toista osaa.

Ensimmäinen osa ilmestyi vajaa vuosi sitten. Se on FT Paula Tuomikosken monivuotisen tutkimuksen tulosta, ja olemme siitä pysyvästi kiitollisia. Työ on tehty asiantuntemuksella ja sitoutuneisuudella. Sitä kautta Paavalin karjalais-venäläinen kulttuuritausta tuli vihdoin yksityiskohtaisesti selvitetyksi. Teos on samalla perustutkimusta kirkkomme vaikeista vaiheista 1900-luvun alkupuolelta vuoteen 1955, jolloin Paavali valittiin piispaksi.

Tuomikoski tuo vakuuttavasti esiin Paavalin yllättävääkin henkistä avoimuutta ja syvällistä hengellistä kasvua jo paljon ennen piispakautta. Hänen elämäntyönsä keskeiset saavutukset näkyivät idulla jo silloin varsinkin liturgisen uudistuksen, kansanlaulun sekä Jeesus-rukouksen opetuksessa. Siinä hän ankkuroitui kirkkoisien ajan suuriin löytöihin.

Tämä Paavalin pioneerityö on nähtävissä kirkkomme rikkautena ja kestävänä selkänojana silloinkin, kun olemme joutuneet askaroimaan hallinnon intohimojen ja kasvavan klerikalismin pyörteissä. Samaan aikaan kuitenkin monet pyhät ihmiset, isät ja äidit, antavat meille ihanteita ja esikuvia omalle elämällemme.

Isä Ambrosius
29.9.2020

Paula Tuomikoski: Pietarilaispakolaisesta piispaksi. Arkkipiispa Paavalin (1914–1988) historiallinen elämäkerta, osa I – vaiheet vuoteen 1955 saakka (Valamo Kustannus, 2019; 464 sivua).

Lepoa ja kirkkautta edessäpäin

Arkkipiispa Johannes nukkui kuolonuneen tasan 10 vuotta sitten. Siksi 1. heinäkuuta toimitimme vainajan muistopalveluksen, panihidan. Rukoilimme hänelle ikuista lepoa ja kirkkautta ajan rajan tuolla puolen, ”missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia vaan loppumaton elämä”.

Liikutuin itsekin rukouksen aikana. En siksi, että Johannes oli kuollut, vaan sen tähden että muistelin häntä syvällä kiitollisuudella. Sain 13 vuotta työskennellä yhdessä ja oppia häneltä paljon piispan tehtäväni alkutaipaleella. Olimme monista kirkon toiminnallisista asioista eri linjoilla, mutta avoin keskusteluyhteys ja luottamus säilyivät aina. Kirkko on yhteisö, jossa samalla tavoin muistamme eläviä ja kuolleita. Kristuksessa kaikki elävät.

Palvelus toimitettiin Stefanos-kodin kappelissa Tapaninvainiolla. Kappeli rakennettiin ja kaunistettiin vapaaehtoisin ponnistuksin senioritalon yhteyteen 45 vuotta sitten. Upeata nähdä ja kokea miten siinä rukous ja ylistys jatkuvat aktiivisesti tänäänkin vapaaehtoisten pappien ja laulajien voimin. Ehkäpä tässä on toivon merkkejä myös koko 2000-luvun kirkolle.

Isä Ambrosius
3.7.2020

Isä Ambrosiuksen haastattelut Apu- ja Vuosaari-lehdissä

Isä Ambrosiuksen Apu-lehden (20/2020) Jatka lausetta -juttu.
Kauneinta mitä tiedän…
…on ortodoksinen liturgia. Sen vuoksi minusta tuli ortodoksi. Liturgiassa on kauneutta, pyhyyttä ja enkeleiden tatsia.

Isä Ambrosiuksen kuulumisia korona-ajalta julkaistiin Vuosaari-lehdessä 20.5.2020. Lue haastattelu tästä

VIDEO: Isä Ambrosiuksen mietteitä helluntain merkityksestä

Katso isä Ambrosiuksen uusi videoblogi, jossa hän jakaa mietteitään helluntain merkityksestä. Haastattelijana Jelisei Heikkilä. Kuvaajana Andreas Salminen.

Rajat ovat mahdollisuuksia kohdata ja löytää uutta, jos meillä on keskinäistä rakkautta ja ymmärrystä, jakamisen mieltä ja solidaarisuutta.” Isä Ambrosius

Päivitetty 22.5.2020

VIDEO: Isä Ambrosiuksen vapputerveiset

Isä Ambrosiuksen videoterveiset vapun alla. Haastattelijana Jelisei Heikkilä. Katso video tästä.

Valoisaa kevään ja pyhän Valpurin juhlaa!

30.4.2020

VIDEO: Kristus nousi kuolleista!

Isä Ambrosiuksen videotervehdys, jossa hän avaa mietteitään tästä poikkeuksellisesta ajasta ja pääsiäisen valoisasta sanomasta.

7.4.2020

Ihana Jeesus

Suomessa ilmestyy välistä jonkun filosofin tai luonnontieteilijän kirjoittama uusi kirja, joissa rusikoidaan uskontoa, varsinkin kristillistä näkemystä pelastushistoriasta ja – Kristuksesta. Ikään kuin meidän kristittyjen ymmärryksemme näkymättömästä ja iankaikkisuudesta olisi jotenkin irrelevanttia, fiktiota tai ainakin muutoin huuhaata […]

Vähemmistökirkon siunaus

Vähemmistökirkoilla 2000-luvulla on enemmän mahdollisuuksia toteuttaa Kristuksen kirkon yhteistä tehtävää kuin koskaan ennen. Sillä perinteisten valtakirkkojen aika on ohi. Tämä voi toteutua, jos pikkukirkko ei käänny sisäänpäin. Ghettoutumisen vaara vaanii […]

Kuolema – silmiemme edessä

Pelkäätkö kuolemaa? Mitä teet tänään, jos huomenna kuolet? Nämä ovat ihmisen ydinkysymyksiä. Niitä meidän kenenkään ei ole syytä torjua. Voimme elää täyttä elämää, kun pidämme kuoleman silmiemme edessä. Joku on ytimekkäästi sanonut: se, joka pelkää kuolemaa, pelkää elämää. Aito ihmisyys ja tietoisuus kuolemasta sekä […]

Mystiikka – ongelmako?

Yllättävää miten Suomessa varsinkin kirkolliset ihmiset vierastavat mystiikkaa. Tätä on vaikea ymmärtää, kun tiedämme miten joissain perinteisissäkin herätysliikkeissä, esim. körttiläisyydessä, on aina upeasti ollut vahvaa hengellisen syvyysulottuvuuden kaipuuta. Kun ortodoksinen kirkko nousi 1970-luvulta alkaen […]

Joulu edessäpäin

Teologia on kristillisen kirkon elämän ytimessä, vaikka meillä usein vaarana on työntää se takapenkille. Sen opiskelun ja tutkimuksen kautta syvennämme elämänkatsomustamme. Sitä kautta partisipoimme Kristuksen työhön maailman elämän edestä. Kirkko ei ole laitos, eikä se ole itseään […]

Khristoforoksia kirkon mäellä

Tohmajärven luterilainen kirkko on rakennettu 1600-luvulla poltetun ortodoksisen kirkon paikalle, kuten usea muukin pyhäkkö Pohjois-Karjalassa. Mutta tänä päivänä luterilainen ja ortodoksinen kristillisyys elävät siellä upeasti rinnakkain. Toinen toistaan rohkaisten ja tukien. Kesäkuun lopussa sain […]

Meillä eläkeläisilläkin on toivoa

Ministeri Pär Stenbäck on äskettäin julkaissut ruotsiksi ja suomeksi kirjan demokratian tulevaisuudesta. Teos on ajankohtainen koko Euroopassa, ja vielä enemmän USA:ssa.
Stenbäck analysoi ytimekkäästi kansanvallan nykytilannetta, populismin nousua ja oikeusvaltion haasteita […]

Harari ja johtajuusoppaat

Osaammeko tänä päivänä johtaa yritystä, virastoa tai seurakuntaa? Onhan maailma, jossa elämme 10 tai 100 kertaa mutkikkaampi kuin ennen. Tuntuu, että kaikki riippuu kaikesta. Lentokentällä pysähdyn kirjakaupan uutuustiskille joka reissulla. Näkyvimmin jatkuvasti ovat esillä populaarit johtajuusoppaat […]

KIRJAVINKKI: Samuel Davidkin: Rautakupoli

Luin Samuel Davidkinin uuden kirjan Rautakupoli suurella mielenkiinnolla. Se tempaisi mukaansa. En malttanut edes syödä, kunnes olin päässyt sen loppuun. Täysverinen dekkari. Itseasiassa se oli minulle jotenkin liiankin räväkkä. Yllättäviä käänteitä ja ruumiita […]

Porin ihme

Yksi läntisimpiä pyhäkköjämme on Porin kaupungissa. Helsingin hiippakunnan tuoreena piispana sain vihkiä sen vuonna 2002. Koskettava ja harvinainen tilaisuus. Oli suuri ihme, että muutaman sadan hengen yhteisö siellä pystyi rakentamaan komean kivikirkon […]

Henki voittaa viinan

Kesäkauden puhuttelevin kirja minulle on kansanedustaja Mika Niikon omaelämäkerta. Mikan kohdalla nuoren miehen rikollisesta ja viinanhuuruisesta elämästä Korsossa on pitkä matka kolmannen kauden parlamentaarikoksi. Jumala otti häntä niskasta kiinni […]

Pyhä marttyyri Johannes

Sata vuotta sitten huhtikuussa 1918 Joensuussa Johannes Karhapää, nuori innokas ortodoksi, uskonnonopettaja ja kirkon rakentaja, ammuttiin 33-vuotiaana valkoisten toimesta laittomasti ja punaiseksi epäiltynä. Lauantaina 13.7.2019 ortodoksinen kirkko lukee hänet pyhien ihmisten joukkoon […]

VIDEO: Oletko epäilevä tuomas?

Isä Ambrosiuksen videoblogi 26.4.2019

Abrahamin lapset – sama Jumala

Sofian kulttuurikeskus jatkaa uskontojen välisen vuorovaikutuksen ja keskinäisten erojen pohdintaa. Aasian suurien uskontojen jälkeen nyt kevätkaudella aiheena ovat Lähi-idän uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam. Lauantaina 27.4. seminaari käsittelee islamia. Ortodoksinen kristillisyys arvostaa toisten uskonnollisia […]

VIDEO: Pääsiäisen ilossa

Isä Ambrosiuksen videoblogi 20.4.2019.

“Kristus nousi kuolleista!”

Tällä ytimekkäällä ja iloisella pääsiäistervehdyksellä toivotamme toisillemme valoisaa pääsiäisjuhlaa. Siihen toinen vastaa ”totisesti nousi”. Tämä toivotus sopii meille jokaiselle. Kristus nousi kuolleista – totisesti […]

Valta vaihtuu

Suomi on demokraattinen yhteiskunta. Siksi on odotettua ja normaalia, että eduskuntavaalit merkitsevät vallan vaihtoa. Niin varmaan ensi sunnuntain vaaleissakin. Saamme olla kiitollisia tällaisesta yhteiskuntajärjestyksestä, jossa vallankäyttö on läpinäkyvää ja vastuullista. Suuressa osassa maailmaa tilanne on […]

KIRJAVINKKI: Marja Aarnipuro: Maakellarin salaisuus

Toisinaan ihmiset kysyvät minulta luenko dekkareita. Vastaan siihen, että elämä on siksi jännittävä seikkailu, etten enää romaaneita liiemmälti kaipaa. Totta tietysti on sekin, että luen ammattini vuoksi kirjoja viikoittain […]

KIRJAVINKKI: Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Kiinnostava romaani on joskus myös kulttuurikirja. Tällainen on Samuel Davidkinin teos Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga, 2017; 363 sivua). Rikosromaanina se on erittäin mukaansa tempaava ja ajankohtainen […]

Paaston aika edessäpäin

Ortodoksiteologi Olivier Clément sanoo näin: ”Yhteiskunnassamme on vahvistumassa seuraavat kolme eettistä, vieläpä hengellistä ulottuvuutta: ”ihmisen ehdoton kunnioitus, jakamisen tarve jopa koko planeetan mittakaavassa sekä ekologinen […]

Lähi-idän uskonnot

Mitä yhteistä on juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla? Iso kysymys Lähi-idän nykyisessä poliittisessa myllerryksessä. Vastausta tähän ei ole vaikea löytää. Päinvastoin. Näillä kolmella uskonnolla on yhteiset juuret usean vuosituhannen historiassa. Itse asiassa vielä paljon enemmän […]

Uudet piispat Espoossa ja Kuopiossa

Pari päivää sitten Espoon hiippakunta sai uuden piispan. Arkkipiispa Tapio Luoma avustajineen vihki teologian tohtori Kaisamari Hintikan piispan virkaan luterilaisessa kirkossamme. Hiippakunnan papisto ja seurakunnan edustajat ovat hänet siihen valinneet piispan vaalilla. Pian piispa Arseni siunataan Kuopion metropoliitan virkaan […]

Terveisiä Sofiasta

Toivotan Kulttuurikeskus Sofian kaikille ystäville valoisaa talvikautta ja pääsiäisen odotusta. Suuren paaston valmistusviikot alkavat, Sakkeuksen sunnuntai on 3.2.2019. Sofian seminaarit, taideohjelmat ja näyttelyt ovat vähitellen saaneet laajahkon osallistujajoukon. Esimerkiksi runoilija Anna-Maija Raittila –seminaarissa oli […]

 

Eläköön ekumenia

Kristilliset kirkot viettävät ekumeenista rukousviikkoa tammikuussa (18.–25.1.). Siitä on tullut yli 100 vuoden aikana tärkeä osa perinteisten kirkkojen elämää. Tällöin luterilaiset, ortodoksiset ja katoliset seurakunnat järjestävät yhdessä vapaiden suuntien kanssa rukoushetkiä, kirkkovaelluksia ja juhlia. Paras tapa oppia tuntemaan toinen toistamme  […]

VIDEO: Mikä ortodoksisuudessa kiinnostaa

Rovasti Olli Laine haastatteli metropoliitta Ambrosiusta Kallion kirkossa 10.1.2019. Videon […]

Vuosi päättyy, entä sitten?

Hippon piispa Augustinus sai syksyllä 418 kirjeen kollegaltaan piispa Hesykiukselta. Hän kysyi, oliko maailmanloppu lähellä. Kysymys oli varsin relevantti, kun juuri oli ollut kansainvaelluksia, Rooman tuho ja maanjäristyksiä. Augustinus vastaa Hesykiukselle […]

 

Joulun iloa

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, sinä annat suuren ilon”, kirjoittaa profeetta Jesaja. Kaamoksen, pimeyden keskelle joulu tuo valon ja kirkkauden. Inhimillisen puutteen, kärsimyksen, elämän […]

VIDEO: Joulun ajan mietteitä

Isä Ambrosiuksen videoblogi 27.12.2018

 

Kristus syntyy – kiittäkää!

Huomenna, joulua edeltävänä sunnuntaina, muistelemme ortodoksisessa kirkossa Jeesuksen esivanhempia. Tällöin luemme Matteuksen evankeliumin alusta (Mt 1:1-25) Jeesuksen sukuluetteloa Aabrahamista Daavidiin, siitä pakkosiirtolaisuuteen ja lopulta Kristukseen. Vanhan testamentin ihmiset, jotka elivät […]

VIDEO: Kansalaissodan muistoksi

Isä Ambrosiuksen videoblogi 10.12.2018

Itsenäisyyspäivä velvoittaa

Tällä viikolla vietämme Suomen itsenäisyyspäivää. Tässä juhlapäivässä nivoutuvat syvällisellä tavalla yhteen kirkkomme hengellinen perintö ja maamme historialliset kohtalot. Näin tulisikin olla, sillä paikallisen kirkon olemukseen aina kuuluu kantaa rukouksessaan ja ylistyksessään oman kylänsä, kaupunkinsa ja kansansa kohtaloita […]

VIDEO: Itsenäisyyspäivänä

Isä Ambrosiuksen videoblogi 5.12.2018

Adventin aattona

Huomenna lauantaina vietämme Sofiassa adventin aattoa. Runoilija Anna-Maija Raittilan elämäntyön ympärille rakentuva seminaari on loistava alku joulun odotukseen. Samalla kuulemme hänen runojaan ja laulamme hänen virsiään. Tervetuloa mukaan. Raittila oli 1900-luvun suomalaisen […]

Joulun odotuksessa

Ortodoksisessa kirkossa elämme joulupaaston aikaa. Myös luterilainen kirkko on aloittamassa adventin ajan. Joulupaasto ja adventti ovat valmistautumisaikaa kristikunnan suureen juhlaan. Tänä aikana meitä jokaista kehotetaan pysähtymään, hiljentymään ja pohtimaan oman elämämme suuntaa. Joulu on aina ihmisten […]

Enkeleiden juhla

Vietämme ylienkelien Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin sekä muiden taivaallisten voimien juhlapäivää 8. päivänä marraskuuta. Kuka teistä on nähnyt enkelin? Jokaisessa jumalanpalveluksessa me rukoilemme, että Jumala antaisi meille ”rauhan enkelin, uskollisen johdattajan, sielujemme ja ruumiittemme […]