Eila Pilvenpalon veistosnäyttelyn teema on ”Kuin kuvastimesta”: ”Näyttelyssäni on pronssiin valettuja paloja siitä, miten olen hahmottanut lähelle tulevaa “todennäköisyyksien pilveä” – “kuin kuvastimesta” yrittäen väistää mielen “mustat aukot”.” Keskiössä ovat lapsi- ja tanssiaiheet sekä erityisesti median lähelle tuomat, koskettavat uutiset, joita mieli joutuu käsittelemään tavalla tai toisella.

Pronssiin valaminen on ollut kantava haaste mielen kuvien, kummajaisten näkyväksi tekeminen jo parikymmentä vuotta Eilan jäätyään eläkkeelle kuvataideopettajan kutsumustyöstä. Metallin kontrastina on tässä näyttelyssä silkkipaperi, josta taitelija on työstänyt reliefiä.

Eila Pilvenpalo (synt. 1939) on jo kansakoulun kolmannella luokalla päättänyt, että hänestä tulee piirustuksenopettaja. Hän on opiskellut mm. Taideteollisessa ammattikoulussa, TaiK/Aalto-yliopistossa ja Helsingin yliopistossa. Eila on tehnyt pitkän uran kuvaamataidon lehtorina mm. lukiossa ja Jyväskylän yliopistossa.

Hänen teoksiaan on ollut esillä mm. Suomen käsityön museossa Jyväskylässä, Taide-Art Nuuttilan Kesän Taidepolulla, Osakassa (Japani), Bremenissä (Saksa) ja Prahassa (Tsekki).

Kun on opettajana 30 vuotta houkutellut muita innostumaan kuvantekemisestä, on kiehtovaa saada aikaa ja mahdollisuus omaan tekemiseen. Vuosituhannen alussa tuli tilaisuus tutustua uuteen tekniikkaan, pronssivaluun, joka haasteineen on vienyt mukanaan. Aiemmin kierrätin kuivuneet, hylätyt savityöt ja käytetyt paperit niin oppilas- kuin omissa töissä uusiksi. Paperisavi oli ehdoton ekomassa. Pronssin mielsin ylellisyydeksi, mutta se osoittautuikin ikuisesti kierrätyskelpoiseksi – vaikkapa jälkipolvien sulatella uusiin muotoihin.”

Eila Pilvenpalo toteaa, että hänen teoksensa ovat usein 60-lukulaisen kantaaottavia. ”Ehkä sekin on vain itsekeskeisyyttä, että työstää myötäelämisen tuskaa pois kuvissaan. Vaikkakin pienesti, ikään kuin käsijarru päällä.” Hän väittää, että vaikka hänen työnsä ovat yleensä myös esittäviä, pelkkä värien ja muotojen jännite – niin kiehtovia kuin ovatkin – ei anna hänelle “lupaa” työhön. ”Näen kuulemani musiikin väreinä, muotoina, liikkeenä, niin kuvaamattoman upeana, nopeasti vaihtuvana virtana, ettei ole uskallusta sitä paperille pysäyttää. Niinpä kontrapostokin riittää haasteeksi.

Vilja Haapalan näyttely käsittää Jumalanäiti- ja enkeli-ikoneita sekä käsi- ja siipiaiheisia maalauksia. Vilja kertoo näyttelystään:

”Kuva, sen sisältö ja merkitys – oli kyse ikoneista tai muistakin kuvista – on tekijää tärkeämpi. Tekijä on välittäjä, joku, joka harjoittaa taitoaan tehdäkseen näkymättömän näkyväksi. Pysyisin itse mieluiten tekijänä näkymättömänä. Ajatuksen tekijän anonymiteetistä voisi ajatella olevan yksi niistä seikoista, jotka saattoivat minut 1990-luvun lopulla Valamon kansanopistoon opiskelemaan ikonimaalausta. Toinen on epäilemättä loputon halu oppia uutta.

Oppia uutta tarkoittaa usein oppia vanhaa: ajattelua, työskentelytekniikoita, kieliä, kertomuksia, kosmologioita ja ehkä, jos on oikein onnekas, ymmärrystä, tai ainakin havaintoja siitä, miten pinnalta katsoen toisilleen hyvin kaukaiselta näyttävät asiat saattavatkin liittyä toisiinsa, vaikuttaa toisiinsa ja yhdessä muodostaa reitin, kartan, himmelin… muuntelevan jatkumon.

Jos tämä välittäjän työ on luovaa työtä, uusi syntyy kaiken opitun ja nähdyn, luetun, kuullun, unohdetun ja muistetun ja uudelleen muistetun tuloksena. Silloin voisi ajatella, että se on kaikkien yhteistä tuotosta. Tekijä välittäjänä antaa taitonsa yhteiseen käyttöön ja sen taidon, taiteen välityksellä ”palauttaa” sen vastaanottajille, yhteisölle, yksittäisille ihmisille. Siten se, mitä työn tekijä on koonnut, on ehkä uudella tavalla uudelleen käytettävissä ja löydettävissä ja liittyy siihen reittiin, karttaan, himmeliin, jota kokija elämässään rakentaa.

Olen pitkään pohtinut maalaussarjaa, jossa kuvaisin ja tutkisin kaikkien kolmen kirjauskonnon enkeleitä. Vaneripohjalle, ohuelle jänisliimalla kiinnitetylle pellavakankaalle tehdyt työt ovat yksi vaihe tässä prosessissa. Käsien ja siipien liike löytää merkityssisältönsä kuvaa katsovan mielessä tai sydämessä.

Ikonien maalaaminen on palvelutehtävä, samaan tapaan kuin esim. kirkkokuorossa laulaminen. Ikonimaalari toimii välittäjänä, joka luo ikonin rukouksen ja hiljentymisen apuvälineeksi.

Muita matkanvarrella tarttuneita taidon ja tiedon palasia ovat mm. lasinpuhallus, keraamisten nukkejen teko, sanat monessa muodossa runoudesta muinaisiin ja myös vielä käytössä oleviin kieliin, musiikki, sen vanhat merkitsemistavat ja laulu, marionettien rakentaminen ja nukketeatteri, syvä kiinnostus fysiikkaan ja neurotieteisiin, filosofiaan, teologiaan, mielen ja tilan arkkitehtuuriin…

Toivon, että työni tuottavat iloa ja rauhaa.”