Suomessa ilmestyy välistä jonkun filosofin tai luonnontieteilijän kirjoittama uusi kirja, joissa rusikoidaan uskontoa, varsinkin kristillistä näkemystä pelastushistoriasta ja – Kristuksesta. Ikään kuin meidän kristittyjen ymmärryksemme näkymättömästä ja iankaikkisuudesta olisi jotenkin irrelevanttia, fiktiota tai ainakin muutoin huuhaata, varsinkin suhteessa ns. tieteelliseen tietoon.

Jeesus Kristus on joka tapauksessa historian suurin sankari, ja aito pohdiskelu hänen totuudestaan on yhä tervetullutta. Tätä mietin lukiessani Heidi Liehun teosta Ihana Kristus (2006). Heidi on tunnettu filosofi, joka jo vuonna 1990 väitteli tohtoriksi Kierkegaardin filosofian suhteesta Hegelin metafysiikkaan. 

Olen hämmästynyt, että tämä kirja Kristuksesta jäi minulta lukematta sen ilmestyttyä. Se on nimittäin opus, joka on aikaansa edellä, ilmestynyt ennen nykyistä new age, mystiikka ja paranormaali -boomia. No, tällä hetkellä on erinomainen aika lukea.

Liehun rohkeudesta kertoo se, että hän ilman kirkon tradition 2000-vuotisia silmälaseja ryhdistäytyi analysoimaan Jeesuksen elämää ja opetuksia. Teoksessa Jeesus itse pohtii omaa taustaansa, olemustaan ja tehtäväänsä. Siksi löydämme elävän, tuntevan, puhuttelevan palestiinalaisen, jolla riitti henkistä rohkeutta ja avoimuutta olla välillä hämmentynyt jopa omasta kohtalostaan. Terveellistä tekstiä meille, joilla on turhan deterministinen mielikuva Jeesuksesta, ikään kuin hänellä olisi ollut ensimmäinen ja täydellinen tekoäly. Mutta vaikka olisi ollut niinkin, häneltä riitti syvällistä rakkautta, myötätuntoa, halua aidosti osallistua ja jakaa ihmisten elämää, myös sen varjopuolella. Siitä näkökulmasta laitostuneen kirkon vuosisatainen vallankäyttö objektivisoidun totuuden ja etiikan nimissä onkin sitten toinen asia.

Liehu on aikamme ihminen filosofinakin. Häntä askarruttavat ihmisenä olemisen eksistentiaaliset kysymykset, rajanveto tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Tässä tutkijan filosofiset kysymykset eksistentialismin kontekstissa ovat tärkeitä. Kirjan loppua kohti hän kuitenkin lähestyy nykyihmisen hengellisiä peruskysymyksiä, kuten paranormaalia ja myös vuoropuhelua muiden suurten uskontojen kanssa.

Ns. tieteellisen maailmankuvan hajoaminen lukemattomiin eri tulkintoihin taitaa olla viemässä Liehua – kuten monia meitä – myös entistä vakavammalla tavalla myös mystiikan kysymyksenasetteluihin. Ehkäpä hänen kannattaisi paneutua seuraavaksi syvemmin idän kirkon ja idän muiden suurten uskontojen viisauteen. Arvaan, että hän on sitä jo tehnyt. Liehulla olisi tähän aidosti sanottavaa, ja odotamme sitä.  

Isä Ambrosius

30.3.2020