Tällä viikolla vietämme Suomen itsenäisyyspäivää. Tässä juhlapäivässä nivoutuvat syvällisellä tavalla yhteen kirkkomme hengellinen perintö ja maamme historialliset kohtalot. Näin tulisikin olla, sillä paikallisen kirkon olemukseen aina kuuluu kantaa rukouksessaan ja ylistyksessään oman kylänsä, kaupunkinsa ja kansansa kohtaloita hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan puoleen.

Sukupolvesta toiseen kirkko tuo nöyrän todistuksen Jumalan läsnäolosta ja vaikutuksesta ihmissuvun ja kansakuntien vaiheisiin. Kirkko ei ole ylhäältäpäin neuvonantaja tai määräilijä, vaan palvelija, jonka tehtävänä on elää ja vaikuttaa erityisesti siellä missä ihmiset ponnistelevat ja kipuilevat elinehtojensa sekä henkisen ja hengellisen hyvinvointinsa puolesta. Kirkko on myötäeläjä, kanssakärsijä, tarvittaessa myös ristinkantaja, jakaessaan ihmisten elämäntodellisuuden, heidän ilonsa ja murheensa. Syvä hengellinen touchi kantaa meitä tässä ja tulevassa ajassa.

Nytkään emme kristittyinä voi vaipua pessimismiin kansamme elämänmuodon ja tulevaisuuden suhteen. Toki tunnistamme yhteiskunnassamme ja itsessämme yhäkin eurooppalaistumisen kasvukipuja ja tarvetta entistä kypsemmin kohdata ympäristömme, myös naapurivaltiot niin idässä kuin lännessä.

Toisaalta, tässä tilanteessa kansallinen tietoisuutemme ja onneksi myös itsekkyytemme on koetuksella. Meidän tulee kasvaa nykyistä merkittävästi suurempaan yhteisvastuuseen ja jakamiseen maailmanlaajuisesti, mikäli haluamme säilyttää oman kulttuurimme parhaat ainekset myös tuleville sukupolville.

Vaikkei ortodoksisella kirkolla, tuskin millään kirkolla, on kirkkona valmiita malleja yhteiskunnan poliittisten ja taloudellisten ongelmien ratkaisemiseksi, sen tehtävänä on tukea ja rohkaista meitä ihmisiä ja ihmisten yhteisöjä sellaisen yhteiskunnan rakentamisessa, jossa ihmisyyden perusarvot ja elämän kalliin lahjan säilyttäminen voisivat kaikkialla toteutua.

Isä Ambrosius 5.12.2018