Kosketus, 2019. Akvarellimaalaus 75 x 110


MARJUKKA PAUNILA

VALON IKÄVÄ

Kulttuurikeskus Sofia 15.7. – 12.9.2021


”Tuulen henkäys vie sivellintä, iiristen välissä ilma, jota maalaan.

Tämä on minulle enemmän kuin maalaus. Näen olevani olemassa.

Maalaus on minulle rukous.

Puhun, kuiskaan, huudan, vaikerran, anon ja kiitän. Vapaudun ja täytyn uudestaan.

Janoan oppia näkemään, tuntemaan ja ajattelemaan täysillä ja laajasti.

Tartun väriin ja ojennan sen maalaukselle, tänään tämän ja huomenna toisen, tämän keltaisen tai punaisen, sinisen ja mustan, valkoisen. Joskus joku ehkä katsoessaan niiden muodostamaa liikettä, saa itseensä pisaran tai jopa täyttyy sillä, mitä hän juuri silloin tarvitsee.”

Marjukka Paunila



Marjukka Paunila (s. 1949) on taidemaalari ja taidepedagogi. Hän on opiskellut Suomen Taideakatemian koulussa vuosina 1969–73 ja Taideteollisessa korkeakoulussa vuosina 1996–2000. Pitkän taitelijauran aikana hänellä on ollut lukuisia yksityis-, yhteis- ja kutsunäyttelyitä aina vuodesta 1970 lähtien kotimaassa ja ulkomailla. Paunila on maalannut myös julkisia muotokuvia esimerkiksi kirjailija, akateemikko Kirsi Kunnaksesta (1999) ja historian tutkija, professori Matti Klingestä (2001). Pari uusimmista muotokuvista ovat Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenosesta (2017) ja poliitikko Eeva Kuuskoskesta (2019). Parhaillaan HAMissa meneillään olevassa näyttelyssä Lallukka – Elämää taiteilijakodissa, on nähtävänä myös Marjukka Paunilan suuri temperamaalaus. Hänen teoksiaan on edustettuna useissa merkittävissä suomalaisissa kokoelmissa. Paunila on toiminut myös aktiivisesti lukuisissa luottamustehtävissä muun muassa Taidemaalariliiton ensimmäisenä naispuheenjohtajana, Suomen Taideakatemian Säätiössä ja monissa taidemuseoiden hallituksissa ja näyttelytoimikunnissa. Hän opettaa edelleen aktiivisesti ja hän on julkaissut useita kirjoja: Akvarellimaalaus (Taide 2005), Marjukka Paunila (Parvs 2009), Pieni kirja ystävyydestä ja näkemisestä (Parvs 2012).


Valon ikävä -näyttelyn teoksissa Marjukka Paunila on keskittynyt tutkimaan kukkien, kasvien ja asetelmien monitahoisia ilmiasuja: niiden olemusta ja olemassaoloa, muodonmuutosta, kuvitteellisuutta ja todellisuutta, näkymätöntä ja näkyvää luontoa. Merkityksellisintä on valon, liikkeen ja värien dialogi. Taiteilija on tavoittanut aiheensa ja niitä ympäröivän todellisuuden valon ja värien koskettamina. Ne taltiotuvat paperille ja kankaalle aistivoimaisina ja vaikutelmallisina. Akvarellimaalauksen olemuksen, siveltimen taitavan jäljen ja materiaalin taituruuden voi lukea maalauksista, jotka näyttävät syntyneen kuin aavistuksenomaisessa hetkessä: nopeasti valon, värin, liikkeen ja ilman aikaansaamassa kombinaatiossa. Yllättävää kuitenkin on, että teokset ovat valmistuneet hitaasti kerros kerrokselta. Läpikuultavien värien keskinäinen kommunikaatio ja harkittu kerroksellisuus, veden elävöittämä jälki ja teoksien tyhjä tila luovat akvarelleihin elinvoimaista syvyyttä ja vapautuneisuutta. Maalausten äärellä on helppo hengittää. Kuin huomaamatta ne viettelevät myös katsojan puoleensa.

Paunilalla on mestarillinen taito keskittyä kokonaisvaltaisesti yhtä aikaa maalaamisen tekniikoihin ja oman mielen maailman, sen affektiivisuuden ja kokemuksellisuuden tulkitsemiseen ja ilmaisemiseen. Värit ovat taitelijan ilmaisun kieltä, siksi ihmisen ja ympäröivän todellisuuden havaitseminen ja kohtaaminen ovat hänelle tietoisesti aistimellista ja ruumiillista. Teoksista voi tavoittaa taitelijan työskentelyn aikeen, intuition ja kokemisen estetiikkaa. Rohkea sisäinen inspiraatio, voima ja kauneus välittyvät katsojalle. Paunilan taidetta ja taiteellista prosessia on vaivatonta asetella muun muassa fenomenologisen ajattelun taustasta nouseviin aikamme tuoreimpiin olemista, havaitsemista ja kokemista tutkivien teorioiden keskiöön. Yhä enemmän taiteen, estetiikan ja mielen filosofian tutkimuksessa on paneuduttu tavoittamaan tietoisuuttamme, olemassaoloamme ja vuorovaikutustamme ympäröivään todellisuuteen kokonaisvaltaisesti: mieli, ruumis ja ympäröivä maailma ovat yhtä ja kommunikoivat yhdessä toistensa kanssa. Taitelijan maalausten äärellä muistan filosofi Maurice Merleau-Pontyn tavan työstää kuvataidetta ilmiönä. Merleau-Ponty toteaa: ”Minun olisi vaikea sanoa, missä katsomani kuva on. En nimittäin katso kuvaa niin kuin oliota katsotaan, en kiinnitä sitä omaan paikkaansa vaan katseeni harhailee kuvassa kuin olemisen sädekehissä. En oikeastaan katso kuvaa, katson pikemminkin sen mukaisesti tai sen kanssa.” (Merleau-Ponty 2012, 425. Filosofisia kirjoituksia. Kustannusosakeyhtiö Nemo.)

Paunilalle sanat ovat tärkeitä. Hän kirjoittaa mielellään mielen kuvistaan ja kokemuksiaan. ”Maalaukset eivät ole hänelle vain maalauksia. Ne ovat oman olemassaolon näkemistä”, hän toteaa. Kuvataide ja siitä kirjoittaminen on hänelle oman olemassaolon ja elämänfilosofian tutkimusväline. Tekstit avaavat tietä myös katsojan oivalluksille.

Vuonna 2019 syntyneessä akvarellimaalauksessa Kosketus abstrahoidunkasviaiheen kuulaissa väreissä ja liikkeessä elää yhtä aikaa sen muodonmuutos: versominen, kukoistus ja lakastuminen. Valossa, kaikki elollinen, niin kukat kuin kasvitkin heräävät ja syntyvät mutta myös kuihtuvat ja kuolevat. Taitelija saattaa väripalettinsa avulla katsojan näkemään elämän kiertokulkua, sen huomaamattammekin yhtä aikaakin tapahtuvia vaiheita. Ei vain oheisessa kuva-aiheessa, vaan kaikissa maalauksissaan hän haluaa tutkia myös säröjen ja rumuuden estetiikkaa. Vasta ristiriitaisen ja epämieluisan maalausjäljen rinnalla värien kauneus ja mielihyvä avautuvat näkyvämpänä ja koskettavampana. Samanaikaisesti taitelija tavoittaa jo nahistuneen kauneuden kätkettynä kauneutena. Ateljeen lukuisat jo kuolleet kukkakimput ja -asetelmat tuoreiden rinnalla ovat hänelle merkityksellisiä kuva-aiheita. Paunila tuntuisi lähestyvän tässä kohtaa taiteessaan japanilaiselle estetiikalle tyypillistä ajattelua: kauneutta, esteettisiä arvoja ja tunteita voidaan kuvata loisteliaan ja karun vaihteluin sekä niiden sekoittumisen keinoin ja metaforin. 

Teoksiinsa Paunila pukee väreihin, kirjoittaa ja maalaa, oman rukouksensa – hengellisen dialoginsa kaikkine vivahteineen. Maalauksiin tallentuu tällöin yhä uusia kokemus- ja merkityssisältöjä. Kulttuurikeskus Sofian näyttelytilassa hänen teoksensa ovat ripustettuna kappelin viereisiin huoneisiin ikonien läheisyyteen. Erilaiset rinnakkaiset kuvamaailmat ja -kulttuurit avaavat näyttelyvieraalle mielenkiintoisen vuoropuhelun, sillä myös ikonimaalaus on rukousta ja matkaa valoa kohti. Ikonin tausta on nimetty valoksi ja valo leviää ikonin perspektiivissä kaikkialle. Sisällöltään ikonit ovat väreihin puettua teologiaa. Merkitykseltään, taiteen kategorialtaan ja muotokieleltään ne siis poikkeavat Paunilan subjektiivisista töistä. Mutta kummassakin kuvamaailmassa maalari tavoittelee elävöittävää valoa, joka vaikuttaa aina väreihin. Vasta valossa voimme tunnistaa ja nähdä todellisuuden värit ja niiden kaikki vivahteet. Valon eri sävyt vaikuttavat havaintokykyymme. Valo ja värit herättävät myös osaltaan ”janon oppia näkemään, tuntemaan ja ajattelemaan täysillä ja laajasti”, kuten Paunila kirjoittaa.

Näyttelyteokset havahduttavat katsojan välittömästi. Kuva-aiheiden vaikutelmallisuus herättää mielen maailman. Niiden äärelle on helppo unohtua. Katse seuraa, kuinka kukin väri ainutkertaisesti on koskettanut paperia ja asettunut toistensa lomaan synnyttäen omalta osaltaan teoksen väri- ja liikemaailmaa, kokemuksellista vuoropuhelua ja muotokieltä.  Kauneinta on valon aikaan saama välittömän läsnäolon avara kokemus, sen hyväksyvä hyväily.


Pirkko Linder