Hippon piispa Augustinus sai syksyllä 418 kirjeen kollegaltaan piispa Hesykiukselta. Hän kysyi, oliko maailmanloppu lähellä. Kysymys oli varsin relevantti, kun juuri oli ollut kansainvaelluksia, Rooman tuho ja maanjäristyksiä.

Augustinus vastaa Hesykiukselle viitaten Jeesuksen sanoihin apostoleille: Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla asettanut. Mutta te saatte (Pyhän Hengen) voimaa… ja olette minun todistajiani…maan ääriin saakka.

Hesykius ei ollut tyytyväinen vastaukseen. Hän kirjoitti toisessa kirjeessä, että Jumala saattaa ennakolta ilmaista tulevia tapahtumia kristityille. Vaikkei Jeesus kertonut toisen tulemisensa ajankohtaa, sitä oli lupa pohdiskella, mutta myös rakastaa ja kaivata. Hänen oman aikansa tapahtumat paljastavat sen olevan lähellä.

Augustinus vastasi, että kristityn tulee koko elämänsä ajan odottaa ja rakastaa Kristuksen toista tulemista. Raamattu ei siihen anna konkreettista vastausta. Niinpä historian loppua ei voida laskea numeroilla. Sen sijaan meidän tulee olla valmiina kohtaamaan Kristus, ”olipa hän lähellä tai kaukana, järkkymättömällä toivolla sekä vilpittömällä ja lämpimällä rakkaudella”.

Mullistuksia on yltäkyllin tänäänkin. Kristillisillä kirkoilla ei ole reseptiä tämän aikakauden ahdinkoon, ajatellaanpa vaikka globaalia taloudellista tai ekologista problematiikkaa. Eikä kirkkojen ote ja vaikutus ihmisten jokapäiväisessä elämässä 1900-luvulla ole ollut ainakaan vahvistumaan päin, pikemminkin päinvastoin. Ihmiset kyllä taas pohtivat hengellisiä kysymyksiä, mutta vähän siitä kanavoituu perinteisten kirkkojen sisäpuolelle.

Toisaalta vuoden lopulla ja uuden alkaessa on perusteltua tarkastella aihetta myös ajan kulumisen ja täyttymisen näkökulmasta. Silloin on mielekästä miettiä kahta tärkeää kysymystä: Onko maailmalla toivoa? Kantaako kristillinen usko meitä eteenpäin ajan turbulenssin ja epävarmuuden keskellä?

Monet tulevaisuuden tutkijat viittaavat siihen, että tulevina vuosina aineellisten arvojen rinnalle on nousemassa henkisiä arvoja, vaikka hyvä ja paha ovat läpinäkyvässä yhteiskunnassa entistä selvemmin rinnakkain. Hyvän puolella oleminen edellyttää meiltä henkistä ja hengellistä kasvua ja uuden yhteisöllisyyden luomista. Tässä meillä jokaisella on paljon tehtävää.

Tämä aika rohkaisee meitä yhteisvastuuseen. Keskinäinen jakaminen, toistemme taakkojen kantaminen ja osallisuus toinen toistemme iloon ovat yhä inhimillisen kulttuurin syviä tunnusmerkkejä. Yhteisön sisällä ihminen on aina enemmän kuin yksinään. Rakkaus ja yhteisöllisyys antavat yhä voimia ja rohkeutta kulkea yhdessä eteenpäin.

Isä Ambrosius 31.12.2018